Sydäntäni riipaisee aloittaessani tätä blogia. Annoin sinulle tänään varmasti elämäni vaikeimman lupaukseni. Annoin sen ihan omasta tahdostani, et sinä sitä pyytänyt. Olen jo jonkin aikaa tuskaillut tämän meidän suhteemme kanssa. Tiedän, ettei rakkauteni sinua kohtaan ole loppunut tai kadonnut. Se on vain uponnut tähän vaikean elämän upottavaan väsymykseen. Olen niin väsynyt.

Näin yhtenä yönä unta, jossa seurustelin ison poliisin kanssa. Sen yön jälkeen ymmärsin mikä elämässäni on nykyisin vialla. Ihmiset pitävät vahvuutta hyveenä. On hyvä olla vahva. Minä en halua. Minä en halua olla vahva. Haluan olla pieni ja heikko. Sellainen tyttö, jota miehet suojelevat ja pitävät kuin kukkaa kämmenellä. Sinun kanssasi minun on pakko olla vahva. Välillä pelkään, ettemme millään voi selvitä tästä. Pelkään mitä tämä elämä tekee minulle? Käykö lopulta niin, että tämä on vain loputon ketju huonoa onnea ja surua? Käykö niin, että tämä aika, jolloin joudun kannattelemaan koko maailmaamme hartioillamme jättää minuun taas niin syvät jäljet, että kun sinä taas jaksat seisoa, on minun vuoroni upota? En minäkään ole läheskään kuivilla masennuksen syvästä suosta, mutta paljon paremmassa mallissa kuin koskaan meidän yhteisen ajan aikana.

Tänään minä lupasin, etten enää puhu omista asioistani sinulle. En enää odota sinun auttavan, en jakavan minun maailmaani. Sitä varten olkoon jatkossa olemassa tämä blogi. Tänne minä nimettömänä vuodatan kaiken sen veren, joka sydämestäni tihkuu. Kaiken sen epätoivon ja surun, jota päiviin liittyy. Toivon myös löytäväni niitä aurinkoisia ja hyviä hetkiä. Niitä, jotka todella kannattaisikin tallettaa sydämen sopukoihin talteen. Niitä, joiden avulla jaksan siihen päivään asti, että rakastan taas sinua varpaista hiustupsuun.